Herkkä omatunto vai masennus?

Joskus alle parikymppisenä tajusin että olin yhtäkkiä, vähän kuin puun takaa, omaksunut jännän ominaisuuden. Nimittäin herkän omantunnon. Asioiden määritteleminen kun on niin mukavaa, niin olipa virkistävää löytää yhdelle ominaisuudelleni tällainen pelottavan osuva termi. Juupa juu...tuon määritelmän kanssa on tullut kuljettua kimpassa monet vuodet.

Järkyttävä ahdistus siitä,että toimisin ihmisten (olivat ne sitten minulle tärkeitä ja merkityksellisiä tai eivät) edessä niin rehellisen totuudellisesti kuin mahdollista. Kuitenkaan antamatta itsestäni yhtään mitään, esimerkiksi oman mielipiteen. Silloinhan joku voisi syyttää minua jostain tai tuoda minut negatiiviseen valoon. Ai että jotain positiivistakin voisi ilmetä...?? No ei kai!! Suhteettoman suuri paha olo tekemistäni "vääristä" asioista, jotka joku toinen ohittaisi olan kohautuksella

Nyt onkin jännä juttu, että missä vaiheessa sitä lakkasi välittämästä? Mihin se Herkkä Omatunto oikein katosi....oliko se silloin kun menin naimisiin tai sain ensimmäisen lapsen? Silloin se ei todellakaan ollut. No entäs toisen lapsen synnyttyä...hmm...ei aivan, mutta lähelle mennään. Hei, ehkä se oli silloin kun lapseni paljastui vammaiseksi! Ei, ei vielä silloinkaan.

Oliko se silloin kun jouduin tämän lapsen myötä kasvamaan sellaisiin mittoihin, mihin en kuvitellut edes ylttäväni. Kun piti kuunnella niitä puolitunteettomia ammattilaisia, jotka tiesivät kaiken ja kuitenkaan eivät mitään. Silloin kun piti puolustaa omaa lasta ja vaikka tiesi olevansa oikeassa, oli niin väsynyt, että oli valmis jo sanomaan "kai minä sitten olen hullu, viekää laitokseen". Eivät vieneet, vaan lapsi sai tarvitsemaansa hoitoa.
Ehkä se olikin siinä vaiheessa kun uskalsin pitkästä aikaa katsoa peiliin ja todeta, että tuon läskin alla voisi olla ihan kauniskin nainen. Niinpä sitten tippui yhden alakoulu-ikäisen lapsen verran painoa. Sitä tutustui yhtäkkiä moniin ihmisiin ja sai ystäviä uudelta paikkakunnalta. Aiemmin ei olis voinut vähempää kiinnostaa. Onhan niitä vanhojakin!

Niin....siitä se kaikki taisi lähteä. Sitten opiskelemaan. Uusia ihmisiä, uusia ajatuksia ja sen kaiken vahvistumista, minkä tiesin olleen totta jo aiemminkin. Oman mielen mukaan asioiden tekemistä. Silloin se herkkä omatunto oli muuten jo tipotiessään. Ero ja erilleen muuttaminen. Mutta ei siinäkään vielä kaikki....läheskään.

Itseasissa: herkkä omatunto on bullshittiä. Se on hienompi nimi alakulolle tai masennukselle.

Projekteista Elämiseen

Elämän moniulotteisuus on siitä hauska systeemi, että sitä kun alkaa vähän enemmän pohtimaan, niin ainakin minun pienestä päästäni alkaa hiljalleen nousemaan savu. Se on jännä sekoitus sattumaa, olosuhteita ja vastuuta omista valinnoista. 

Psykologi kysyi minulta 16-vuotiaana, miten näen tulevaisuuteni. En nähnyt sitä. Osasin kyllä hämärästi muotoilla kolmekymppisen elämäni raameja. Pari lasta ja mies, oma talo. Mut hei kappas vaan, hyvinpä osasin ennustaa! Ne on olleet niitä valintoja, mutta se sisältö....mitä se elämä todella on, pitää sisällään ne sattumat ja olosuhteet. Ihmisluontoon kuuluu olosuhteiden syyttely ja niin kai voisin tehdä minäkin. Pystyisin kertomaan lukuisia asioita, jotka voimakkaasti vaikuttavat elämääni tänä päivänä, vaikka ne eivät olleet minun valintojani. Voihan niitäkin pohtia, ei kai se syntiä ole. En kuitenkaan enää ahdistu tästä tai ole katkeroitunut. Sen verran olen oppinut, että katkeruus todella syö energiaa siitä potentiaalisesta parhaasta minästä, joka näillä eväillä voisin olla. 

Isäpuolellani oli tapana jupista (ollessani teini) miten perhanan nopeasti aika menee eteenpäin ja "vuosi on niinku viikko". Tässä vaiheessa elämää sitä oikeasti on välillä aika hämmentynyt, että mihin helvettiin tosiaan se viimeiset kymmenen vuotta oikeasti katosi?! Nyt en tarkoita että se olisi kadonnut johonkin turhanpäiväiseen liitelyyn ja aikaansaamattomuuteen. Päinvastoin! Suomalaisnaiset alkavat keskimäärin tässä iässä tekemään niitä asioita, jotka on kohdallani tehty. 

Eli yritänkö nyt sanoa, että olen siinä pisteessä jossa kysytään: mitä seuraavaksi? Tavallaan ja tavallaan en ollenkaan. Ei minulla ole mitään "projektia", josta haluan vimmatusti suoriutua. Viimeiset kymmenen vuotta sisälsi paljon suorittamista, muiden tarpeiden täyttämistä, miellyttämistä ja kuuliaisena pysymistä. Kuulostaa aika negatiiviselta, vai? Eihän se ole koko totuus. Pointti on vaan se, että en halua projekteja enkä halua toimia liikaa odotusten mukaisesti. Äitinä minulle merkitsee paljon omien lasten odotukset, mutta se on asia erikseen. Elämä on tietyllä tavalla helppoa silloin kun tietää mitä suorittaa. On joku missio. Mitä jos vain eläisi? Jos vain tietäisi miten.

No terve.

Blogin perustamisessa on se hauska puoli, että aluksi sitä fantasioi voivansa kirjoittaa kaiken ylös tyyliin "mitä sylki suuhun tuo". Mutta sitten sitä huomaakin jo miettivänsä, että voiko sittenkään. Jos joku loukkaantuu? Tai teen itsestäni tyhmän. Toisaalta käytin juuri tuohon ajatukseen elämästäni about puoli minuuttia ja nyt hylkäsin sen. Kiitos kolmikymppinen, avarakatseisempi ja rohkeampi pääkoppani.

Mulla on ollut hirveä ikävä kirjoittamista, asioiden ylös laittamista. Tekosyy tai ei, väitän ettei sellaiseen ole viime vuosina ollut aikaa. Kiinnostusta kylläkin. No miksi nyt piti sitten aloittaa joku bloggaaminen? Ehkä saadakseni selkeyttä omiin ajatuksiin...OMIIN ajatuksiin. Ystävien kanssa keskustelu on tietysti parasta, mutta oisko hullu idea keskustella joskus itsen kanssa? Silleen laadukkaasti. Viime vuodet on olleet mun elämässä sellaista asioiden sekamelskaa ja monella tavalla vaativaa aikaa, että nyt on hyvä laittaa soimaan pieni Avautumisraita. Haloo Helsinki - Avautumisraita