Psykologi kysyi minulta 16-vuotiaana, miten näen tulevaisuuteni. En nähnyt sitä. Osasin kyllä hämärästi muotoilla kolmekymppisen elämäni raameja. Pari lasta ja mies, oma talo. Mut hei kappas vaan, hyvinpä osasin ennustaa! Ne on olleet niitä valintoja, mutta se sisältö....mitä se elämä todella on, pitää sisällään ne sattumat ja olosuhteet. Ihmisluontoon kuuluu olosuhteiden syyttely ja niin kai voisin tehdä minäkin. Pystyisin kertomaan lukuisia asioita, jotka voimakkaasti vaikuttavat elämääni tänä päivänä, vaikka ne eivät olleet minun valintojani. Voihan niitäkin pohtia, ei kai se syntiä ole. En kuitenkaan enää ahdistu tästä tai ole katkeroitunut. Sen verran olen oppinut, että katkeruus todella syö energiaa siitä potentiaalisesta parhaasta minästä, joka näillä eväillä voisin olla.
Isäpuolellani oli tapana jupista (ollessani teini) miten perhanan nopeasti aika menee eteenpäin ja "vuosi on niinku viikko". Tässä vaiheessa elämää sitä oikeasti on välillä aika hämmentynyt, että mihin helvettiin tosiaan se viimeiset kymmenen vuotta oikeasti katosi?! Nyt en tarkoita että se olisi kadonnut johonkin turhanpäiväiseen liitelyyn ja aikaansaamattomuuteen. Päinvastoin! Suomalaisnaiset alkavat keskimäärin tässä iässä tekemään niitä asioita, jotka on kohdallani tehty.
Eli yritänkö nyt sanoa, että olen siinä pisteessä jossa kysytään: mitä seuraavaksi? Tavallaan ja tavallaan en ollenkaan. Ei minulla ole mitään "projektia", josta haluan vimmatusti suoriutua. Viimeiset kymmenen vuotta sisälsi paljon suorittamista, muiden tarpeiden täyttämistä, miellyttämistä ja kuuliaisena pysymistä. Kuulostaa aika negatiiviselta, vai? Eihän se ole koko totuus. Pointti on vaan se, että en halua projekteja enkä halua toimia liikaa odotusten mukaisesti. Äitinä minulle merkitsee paljon omien lasten odotukset, mutta se on asia erikseen. Elämä on tietyllä tavalla helppoa silloin kun tietää mitä suorittaa. On joku missio. Mitä jos vain eläisi? Jos vain tietäisi miten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti